Arman Alizad Mongoliassa
24.10.2014, Mongolia

Siitä on jotakuinkin tasan vuosi, kun teimme edellisen Ristiretki-kuvausmatkan. Viimeinen Ristiretki oli henkisesti, fyysisesti ja tuotannollisesti vaativin projektini koskaan. Vaikeat luonnonolosuhteet sekä ankarat ja anteeksiantamattomat ympäristöt kuluttivat minua puolentoista vuoden ajan. Silti hetkeäkään en vaihtaisi pois. Onnistuimme tekemään hienoimman ja kunniahimoisimman sarjamme koskaan.

Sarja kosketti katsojia ja sai aikaan positiivisen ajattelun aallon. Fanimme lähettivät meille kirjeitä siitä kuinka he ovat heränneet siihen miten hyvin asiat Suomessa ovatkaan. He kirjoittivat siitä kuinka kiitollisuudentunne on heissä kasvanut. Tämän myötä he ovat ohjanneet arjessaan energiansa positiivisten asioiden tekemiseen ja muiden ihmisten auttamiseen. Yleisö sekä myös Televisioakatemia palkitsivat sarjaamme Venla-palkinnoilla. Tämän hienompaa kiitosta emme olisi voineet edes saada. Kaiken tämän lisäksi olen itse kasvanut itse ihmisenä tuon puolentoista vuoden aikana enemmän kuin koko elämäni aikana.

Ensimmäinen kuvausmatkamme vei meidät Mongoliaan. Matkustimme Tuukan kanssa Ulan Batoriin, josta lensimme länsi-mongoliaan tapaamaan kotkametsästäjäkazakkeja.

Kuva

Ulan Bator on monimuotoinen kaupunki. Ensivaikutelma siitä on, että se on rähjäinen neuvostoajan kaupunki, mutta hetken päästä karun ja kylmän arkkitehtuurin seasta löytyy merkkejä maan omasta kulttuurista ja historiasta. Mongolia on sisämaavaltio, jota ympäröi Venäjä sekä Kiina ja se on maailman harvimmin asuttu maa. Pienen väkilukunsa ja harvan asutuksensa vuoksi on vaikea kuvitella, että Mongolia on hallinnut aikoinaan kenties kaikkien aikojen suurinta valtakuntaa.

Kuva

Ulan Batorissa kävimme Gandanin luostarissa, jossa buddhalaisuus ja samanistisuus ovat molemmat esillä. Gandanin pihalla on satoja kyyhkysiä, joita ihmiset ruokkivat. Kyyhkysen ruokkiminen symbolisoi hyvän tekemistä, joka parantaa karmaa. Kaupungin ulkopuolella voi monessa paikkaa nähdä samaanien pyhiä rukousmaita, joissa järjestetään erilaisia pyhiä seremonioita. Seremonioiden tarkoituksena on luoda yhteys esi-isien tai menehtyneiden ystävien ja sukulaisten henkiin.

Kaupungin laidalla törmää erikoiseen näkyyn, jota kutsutaan ger-alueeksi. Ger on mongolialainen paimentolaisteltta. Ger-alue on paikka, jonne maalta tulleet kouluttamattomat ja kielitaidottomat paimentolaiset jämähtävät kaupunkiin saavuttuaan. Paimentolaiset usein myyvät karjansa pois, jotta heillä olisi varaa matkustaa kaupunkiin. Kun rahat loppuvat, on heidän kohtalonsa usein sinetöity. Kaupunkielämään on vaikea sopeutua, eikä takaisin maallekaan enää pääse kun ei ole rahaa. Maaltamuuton ikävänä lieveilmiönä nähdään se, että Ulan Batorin 1,3 miljoonan asukkaasta yli 700000 ihmistä asuu ger-alueella. Työttömyys, syrjäytyminen ja alkoholismi ovat yleisiä ongelmia.

Ulan Batorista lensimme Länsi-Mongoliaan, Bayan-Ölgiin provinssiin. Bayanissa ajoimme Ulgiin kaupungista kohti vuoria. Monen tunnin ajomatkan päässä meitä odotti Tegelkhan ja hänen perheensä. Tegelkhan kuuluu Mongolian kazakkipaimentolaisiin. Mongolian läntisimmän maakunnan Bajan-Ölgiin 100 000 asukkaasta noin 90 prosenttia on kazakkeja. Kazakkipaimentolaiset laiduntavat kameleita, vuohia, lehmiä ja lampaita. Osa heistä, kuten Tegelkhan, pitää hengissä vanhaa kotkametsätysperinnettä.

Kotkien kesyttäminen ja harjoittaminen on aikaa vievä harrastus ja tämän vuoksi enää harvassa perheessä on kotkametsästäjiä. "Salaam aleikum!", tervehti Tegelkhan ja hänen perheensä kun saavuimme. Vastasin ”aleikum salaam”, oikea käsi sydämelläni. Kazakit ovat muslimeja, mutta Islamin lakeja ei noudateta tarkasti alkoholin nauttimisen ja paastosääntöjen suhteen. Tegelkhan kiitti Allahia saattamasta vieraat turvallisesti hänen luokseensa. Astuimme gerin sisälle ja heti kuului ”Tsai?”. Tegelkhanin vaimo tarjosi meille teetä. Paimentolaiset juovat paljon teetä, varmasti viisi tai kuusi kertaa pävässä. Teessä on maitoa, suolaa ja voita. Heidän ruokavalionsa on muutenkin hyvin raskasta, rasvaista ja hiilihydraattipitoista. Puhdasta energiaa, juuri sitä mitä tarvitaan korkealla vuoristossa. Ruoka on yleensä yksinkertaista eikä kovin tulisesti maustettua. Tyypillisiä ruokia ovat höyrytetyt lihatäytteiset raviolit, nuudeli-lammaskeitto sekä erilaiset paistetut lihapiirakat.

Olomme tehtiin välittömästi erittäin tervetulleeksi, vaikkakin kielimuurin ja kulttuurierojen vuoksi kesti muutamia päiviä ennen kuin olimme tulleet tutuiksi. Ulkona oli kaksi kotkaa, jotka lepäävät omilla heille rakennetuilla puisilla jalustoillaan. Kysyin Tegelkhanilta milloin pääsen mukaan kotkan koulutustehtäviin. Hän katsoi minua ja sanoo ettei vielä. Sieluni on kuulemma liian rauhaton. Minun täytyy ensin rauhoittaa kaupunkilaisen sieluni ja hengittää vuoriston ilmaa. Tehdä paimentolaisen perustöitä.

Ensimmäiset päivät Tegelkhanin luona hain vettä, autoin ruuan- ja teenlaitossa sekä siivosin. Sen jälkeen pääsin paimentamaan lampaita ja jakkihärkiä. Iltaisin kun lampaat ja vuohet oli ajettu aitaukseen ja auringonlasku oli lopuillaan, kokoonnuimme syömään illallista. Illallisena oli usein lammasta. Keräsin päivittäin säkkiin myös kuivunutta lehmän lantaa. Sitä poltettiin teltan tulisijassa. Nomadipaimentolaiset elävät luonnon ehdoilla: kaikki tuotetaan itse lukuun ottamatta jauhoja, vaatteita ja teelehtiä.

Sinä aikana kun minä opettelin arjen askareita, Tegelkhan kävi päivittäin kotkansa kanssa vuorilla tätä kouluttamassa. Mutta hän ei ottanut minua vieläkään mukaan. Monta päivää saapumiseni jälkeen Tegelkhan tuli luokseni ja sanoi: ”Olet rahoittunut, tunnen sen. Huomenna tulet mukaani vuoristoon”.

Matkani vuoristokazakkien maassa oli unohtumaton. En ole koskaan ollut niin lähellä luontoa ja sen kauneutta. Maisemat Bayanissa olivat sanoin kuvailemattoman hienoja. Luonnon kauneus vaan vyöryi ylitseni ja siinä hetkessä ymmärsin konkreettisesti oman pienuuteni tässä maailmankaikkeudessa. Pääsin Tegelkhanin kanssa vuorille kouluttamaan hänen kotkiaan. Ruokimme ja hoidimme päivittäin kotkia yhdessä. Ratsastimme arojen ja vuorten halki kotkien esi-isien henkien suojeluksessa. Eräänä päivänä autoin jopa kengittämään Tegelkhanin hevosta. Tegelkhan oli minulle kuin oma isä tuona aikana. Sain olla osana vanhaa ja mystisen kaunista kulttuuria. Vaikka metsästyskausi on talvella, pääsin kouluttamaan kotkia ja harjoittelemaan niiden kanssa. Vaikeinta oli saavuttaa riittävän rauhallinen aura ja mielentila, jotta kotkat eivät aistisi minussa hermostuneisuutta.

Kuva

Täytyy ottaa huomioon, että kotka on luonnon villi petoeläin, jolla on vahvat ja terävät kynnet. Kun se ottaa saaliistaan kiinni, se ei päästä irti ennen kuin saalis on kuollut. Kotkan nokka on kuin kymmensenttinen partaveitsen terä, joka on kotkaa kantaessa jatkuvasti oman naaman lähellä. Mikäli olisin omalla jännitykselläni hermostuttanut kotkaa, se olisi voinut hyökätä kimppuuni minä hetkenä tahansa ja repiä naamani sekä käsivarteni riekaleiksi. Bondaaminen villin petoeläimen kanssa vaati eniten hermoja mitä minulta on ikinä mikään tehtävä vaatinut. Ja juuri siksi kotkakuiskaamisen opettelu oli hienoimpia kokemuksiani koskaan.

Kuva

Vierailuni lopussa Tegelkhan vei minut kotkafestivaaleille, jonne saapuu vuosittain noin 60 Mongolian parasta kotkametsästäjämestaria. Festivaaleilla metsästäjät esittelevät kotkiaan ja niiden metsästystaitojaan erilaisten tehtävien avulla. Perinteen mukaan kazakkikulttuurissa ei ole naiskotkametsästäjiä, mutta festivaaleilla näin kaksi tyttöä. Toinen heistä oli kymmenen- ja toinen kolmetoistavuotias. Oli hienoa nähdä kuinka ajat muuttuvat ja perinteitä rikotaan. Loppujen lopuksi kolmetoistavuotias kotkamestäjätyttö voitti nuo nuo vanhat mestarit sekä koko turnauksen. Muutoksen ja tasa-arvon aika on pian kaikkialla. Hyvä niin.

Arman Alizad Arman Alizad
Kuvat ja video: Tuukka Tiensuu

Matkaan lähti mm.





Kommentointi