Kaksi vuotta sitten Viimeinen Ristiretki vei minut ja Tuukan Nepaliin. Siellä asuin vuoristopaimentolaisten kanssa viiden ja puolen kilometrin korkeudessa. Nepal jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Majesteettiset maisemat, vieraanvaraiset ihmiset ja lähes mystisen kaunis kulttuuri ovat kaikki asioita, joita tulen aina pitämään sydämessäni.
Toukokuussa tapahtuneen tuhoisan maanjäristyksen jälkeen sain sähköpostin, jossa oppaanamme ensimmäisellä matkalla toiminut Karna kertoi hänen kotikylänsä tuhoutuneen. Karna pyysi levittämään sanaa mikäli länsimaissa ihmiset voisivat osallistua avustustoimenpiteisiin. Soitin Tuukalle ja sanoin että meidän täytyy tehdä jotain. Meillä on työmme kautta mahdollisuus levittää asiasta sanomaa, järjestää keräys ja jopa viedä se perille. Päätimme lähteä Nepaliin. Järjestimme keräyksen Varustelekan avulla ja hoidimme logistiikan FedExin kautta.
Nepalissa vallitsi täystuho. Katmandu näytti olevan pommituksen jäljiltä ja oli monin paikoin täysin raunioina. Sadattuhannet ihmiset Nepalissa ovat menettäneet kotinsa ja asuivat kaduilla ja teltoissa. Pelkoa ja turvattomuutta pystyi aistimaan kaikkialla. Osa asui edelleen talojensa raunioissa. Romukasojen alta oli pelastettava kaikki mitä voi, koska monsuunikausi oli tulossa. Arki oli painajainen.
Ihmisillä ei ole kotia, ei rahaa, ei töitä eikä juurikaan toivoa valoisasta tulevaisuudesta. He on menettäneet kaikkensa. Silti yksikään ihminen ei kitise, ei marise, eikä valita mistään. Kaikki vastaa aina: "ei meillä ole enää mitään jäljellä eikä toivoakaan, mutta meillä on sentään toisemme". Nepalilaiset tarvitsevat ympäri kellon joka ikisen käsi- ja jalkaparin mitä he voi saada. Paikallisten apu ei riitä. Hätä on kolossaalisessa mittakaavassa.
Juttelin vanhemman herran kanssa, joka oli menettänyt kaikkensa maanjäristyksessä. Kun kysyin saanko ottaa hänen kuvansa, hän sanoi: "Tietysti. Haluan että kerrot kaikille missä kuljet, että me tarvitsemme apua. Minusta viis, olen jo vanha. Mutta lapsemme tarvitsevat apua, heitä ei saa jättää yksin".
Tapasin nuoren miehen nimeltä Mark, yksi sydämellisimmistä ihmisistä keitä olin ikinä tavannut. Hän ja hänen perheensä menetti kaikkensa maanjäristyksessä, jossa myös Markin isoisä kuoli. Hän asuu vaimonsa ja 12-päivää vanhan tyttövauvansa kanssa enoltaan lainatussa teltassa. Hänen unelmansa oli voida ostaa monsuunitalo jotta hän ja perhe voivat muuttaa sen alle ennen kuin sateet tulevat. Monsuunitalo on teltan tyyppinen, hieman isompi rakennelma, joka on tehty aaltopellistä ja jossa metallikehikko. Se kestää sääolosuhteet.
Markilla ja perheellä ei ole ku päällään olevat vaatteensa, silti hän ei valita mistään. Hän kertoo olevansa kauhuissaan siitä miten hän kykenee perhettään suojaamaan tästä kaikesta, mutta silti hän jaksaa hymyillä. Puhuimme rahasta kun hän sanoi nauraen: "on mulla pankkitili, mutten oo käyttäny sitä vuosiin, ku ei mulla ole rahaa".
Nepalin kaduilla tapasin joukon katulapsia, joiden arki oli sekoitus arjen kaikkia eri värejä. Heidän joukossaan vallitsi vahva veljeys ja yhteisöllisyys, mutta heidän arkensa varjosti köyhyys, yksinäisyys sekä vahva päihderiippuvuus.
Nämä ovat vain murto-osa Nepalin ihmisten tarinoista. Tilanne paheni kun sadekausi alkoi kesäkuussa. Hätä on todellinen.
Katso 7.9 alkaen Viimeinen Ristiretki JIMillä.
Arman Alizad
Kuvia matkan varrelta
