Arman ja viimeinen ristiretki: Filippiinit, kolmen jengin loukussa (www.ruutu.fi)

25.3.2013, Manila

En tule koskaan unohtamaan elämää Manilan slummeissa. Slummien toimintaa johtavat paikalliset rikollisjengit. En olisi päässyt slummialueille ilman kontakteja, ja Manilan huumepoliisin kautta sain järjestettyä itselleni tapaamisen jengiläisten kanssa. Huumepoliisin agentti oli ilmoittanut myös muille pomoille, että tulemme Tuukan kanssa liikkumaan slummialueilla. Nämä jengiläiset tienaavat rahansa kidnappauksilla sekä varkauksilla. Lähes kaikki jengien jäsenet ovat viettäneet ison osan elämästään vankilassa ja suurin osa heistä on istunut taposta. Minun oli pakko tutustua jengiläisiin, jotta saisimme kuvata slummien elämää ja asua siellä. Kuitenkin riskit olivat koko ajan suuret – minulla ja Tuukalla oli periaatteessa koko ajan mahdollisuus joutua videoon, missä näyttäydytään päivän lehti kädessä ja pyydetään "maksakaa meidät pois täältä".

Tapasin kolme eri jengiä matkallani. Se oli todella kuumottavaa, koska slummien alueilla on jatkuvasti jokin jengisota menossa ja siksi, että minun piti tavata jengit ja heidän pomonsa ilman huumeyksikön etsivää. Hän ei voinut tulla mukaan, sillä hänen läsnäolonsa alueella olisi koettu uhkaavaksi. Kun menimme slummin alueelle, ei mennyt montaa sekuntia, kun kimppuumme käytiin. Jengiläiset ottivat Tuukan kameran, jolloin selvitin heille kenen lähettämänä ja miksi olin paikalla. Olin myös täyttänyt reppuni tuliaisilla, jotta mahdollisesti päästessäni istumaan pomon kanssa, voisin tarjota hänelle rommia ja tupakkaa. Kun tilanne rauhoittui, pääsin tapaamaan jengin johtajaa. Periaatteessa vain yhden porukan kanssa saa kaveerata, mutta jouduin veljeilemään useamman jengin kanssa heidän tietämättään, jotta pääsin tutustumaan eri slummeihin. En osaa edes kuvitella mitä olisi tapahtunut, jos olisin jäänyt kiinni. Varmistin aina iltaisin, että kaikki materiaalimme on purettu kovalevyille ja että kameroiden kortit on formatoitu. Näin kukaan ei saisi tietää, että kamerassamme on materiaalia minusta ja heidän verivihollisistaan.

Jengien pomot ymmärsivät, että dokkarimme tavoite on hyvä, ja että slummien köyhät pääsevät kertomaan elämästään. Asuessani slummeissa tein samoja töitä kun mitä paikalliset tekivät. Olin raksalla töissä, kannoin vesikanistereita slummista toiseen ja ajoin riksaa. Päiväpalkkani oli 1-1,50 euroa, josta maksoin 20 prosenttia suojelurahana jengille joka päivä. Raha oli lähinnä ele, että olin antanut heille uskollisuuteni. Yksi jengeistä asui hautausmaalla, joten asuin heidän kanssaan hautapaasien suojissa. Toisessa jengissä sain asua jengipomon kotona. Hänellä oli kymmenhenkinen, nälkää näkevä perhe. En osaa sanoin kuvailla miten pieneksi ja nöyräksi koin itseni istuessani kutsuttuna syömässä pöydässä, jossa ruoka ei riitä kaikille. Kuitenkaan kunniasta ei voi tilanteessa kieltäytyä. Söin niin vähän kun mahdollista, jotta lapsille jäisi mahdollisimman paljon syötävää.

Filippiinien toinen kieli on englanti, mutta silti slummien asukkaat eivät puhu sitä juuri lainkaan. Slummien asukkaat ovat hylättyjä ihmisiä, joista valtio ei välitä pätkääkään. Koulutus mahdollistaisi heidän poispääsynsä tuosta elämästä, mutta se maksaa. Jengiläisen kierre saattaa alkaa vaikka siitä, että 17-vuotias poika varastaa ruokaa hänen ja raskaana olevan tyttöystävänsä nälkään, ja jäädessään kiinni joutuu vankilaan. Vankilassa pojan on valittava jengi, johon liittyä, tai hän saa kaikki jengit kimppuunsa. Liittymisen jälkeen jengistä on vaikeaa erota. Tästä syntyy loputon kierre, joka tuhoaa monen nuoren elämän.

Mikäli paikallisia haluaa auttaa, annan vinkin matkaajille: koulutus on tärkein asia, jota slummien lapset tarvitsevat. Lapset joutuvat keräämään roskia kadulta, koska heillä ei ole varaa opiskella. Jokaisen lapsen unelma on päästä kouluun. Slummeissa on pieniä, yksittäisten rahoittajien varoilla toimivia kouluja. Satsatkaa niihin. Viekää kouluihin kyniä, vaatteita ja muita tarvikkeita tai rahoittakaa koulun toimintaa, jotta useammat lapset voivat opiskella. Monelle skidille riittää jo se, että oppii englantia, jonka jälkeen heidän on mahdollista vaikka ajaa riksalla turisteja paikasta toiseen. Älkää ikinä antako rahaa kerjäläislapsille! Jos lahjoitat lapselle 50 euroa, ja joku näkee sen, lapsi saatetaan viedä nurkan taakse ja tappaa. Raha häviää heti.

Vaikka ympärillä on kurjaa, lapset ovat onneksi kekseliäitä keinoissaan, joilla nauttivat elämästään ja pitävät hauskaa. Kuten aiemmillakin reissuillani, sain nähdä ja kokea toivoa, rakkautta ja aitoa ystävyyttä. Tämä kuva jää kaikkein päällimmäisenä mieleeni, kun muistelen elämääni Manilassa.

Arman Alizad Arman Alizad
Kuvat: Tuukka Tiensuu

Matkaan lähti mm.




Kommentointi